Talven riemuja
Saarireissut ovat jääneet tänä talvena vähiin. Kun joulukuun alussa viimeisten sulien vesien aikaan tulimme vaimoni Ulla Maunon kanssa Vassaaresta Kotkansaarelle ja jätettiin saaritalo odottamaan seuraava kohtaamista standby-tilaan, mikä näin niukan ja kalliin sähkön aikana tarkoittaa mahdollisimman vähäistä lämmitystä,
Sen jälkeen on merellä ja maalla myllerrystä riittänyt. Haave saarijoulusta haihtui tuuleen ja lumituiskuihin. Vuodenvaihteen paukutuskin piti kestää kaupungissa.
Sana- ja tietokirjoissa saariston kelirikko määritellään yleensä keväiseksi ajanjaksoksi, jolloin jää on heikentynyt vaaralliseksi kulkea, mutta on vielä liian vahvaa tavallisille vesikulkuneuvoille. Samalla tavoin kelirikko estää liikkumista syystalvella. Sisäsaariston suojaisissa paikoissa kävelyn ja kevyet ajoneuvot kestävä jää voi alkutalvesta tulla nopeastikin. Tässä vuodenvaihteessa niin ei käynyt. Joulukuun alkupuolella lupaavasti alkanut jäätyminen pysähtyi koviin tuuliin ja sateisiin.
Ensimmäinen talvinen saarireissu alkoi näyttää mahdolliselta loppiaisen jälkeen. Kuutsalon sisälahdet olivat jo saaneet toistakymmentä senttiä vahvan jääpeitteen. Välillä puolimetrisiksi kasvaneet hanget olivat vesisateissa sulaneet helpommin kuljettaviksi.
Talvinen saarimatkamme on yhdistelmä erilaisista taipaleista. Otavalla se alkaa. Ja talven ilouutisia on se, että Otava jatkaa Kotkassa lähivuodetkin. Suomen saaristovarustamo voitti ainoana tarjoajana kilpailun seuraavasta yhteysalusliikenteen sopimuskaudesta. Se on onneksi Itäkustin saarelaisille. Otava on Suomen yhteysaluksista ehdottomasti parhain. Yhteysalusliikenteen palvelutasokin on sopimuksessa kirjattu sellaiseksi, että Kuutsalon liikenteen voi olettaa säilyvän entisen kaltaisena.
Mullista jatkoimme tilatulla moottorikelkkakyydillä Vassalmen rannalle. Oma mönkijä odotti jäiden vahvistumista kotisaaressa.
Vassaaren erottaa Kuutsalossa kapeimmalta kohdaltaan noin 50 metrin levyinen salmi. Jäätynyttäkään salmea ei uskalla talvella kävellen ylittää kuin paukkupakkasten aikaan.
Kiersimme Vassaareen Suurkylänlahtea pitkin aina Vallaholman kärjen kautta. Vassaaren puolelle kuukausi aiemmin parkkeerattu mönkijä lähti vaivatta käyntiin ja sillä pääsimme reilun kilometrin pituisen viimeisen taipaleen saaren pohjoisrannalle. Siellä tosin riitti madaltuneesta hangesta huolimatta kinoksia kahlattavaksi ja lapioitavaksi.
Muutama päivä kaivattua saarielämää vierähti leppoisasti, kun tummia pilviä alkoi kasautua. Ensin tuli lisää lunta, sitten päälle vettä kovan tuulen piiskaamana. Alkoi taas näyttää huolestuttavalta. Naapurisaarissa samaan aikaan käyneet olivat jo lähteneet mantereelle ja kertoivat Suurkylänlahden jäälle paikoin kertyneestä runsaasta vedestä. Tullessa käyttämämme reitti ei ehkä olisi kuljettavissa, ei ainakaan kuivin jaloin.
Onneksi Piiparin Risto, joka oli käynyt Aittokarillaan Vassaaren kupeessa, kertoi Vassalmen pohjoissuulla muodostuneesta kapeasta mutta lujasta jääkannaksesta. Sitä pitkin palasimme sivistyksen piiriin rajussa tuulessa ja vesisateessa.
Aina ajoittain ajattelee, mikä saa altistamaan itsensä kaikelle vaivalle, mitä talvinen saarielämä tuottaa. Eipä kuitenkaan tarvitse etsiä keinotekoisia haasteita saavuttaakseen onnistumisen kokemuksia.
