50 kilon onnettomuus

Minulla oli tavoitteena aloittaa blogin pitäminen Kuutsalo-seuran uusituilla verkkosivuilla pari viikkoa sitten syyspäiväntasauksen tienoilla.

Syyspäiväntasaus tuntui oikealta hetkeltä aloittaa, koska aikomukseni on jatkaa tätä osa-aikasaarelaisen kirjoittelua ainakin yhden vuodenkierron.  Päivän ja yön kohdatessa yhtä pitkinä luonto ja sää hyvästelee kesän. Elämä saaressa asettuu uuteen asentoon. Monella saarielämä jatkuu tauotta uuden kevään ja kesän odotukseen, vaikka edessä vuoden hankalimmat hetket kovine tuulineen ja runsaine sateineen. Luulisin, en siis tiedä, että useammilla saarielämä kuitenkin päättyy syksyn myötä ja mökki pannaan talvipakettiin.

Niin kuin elämässä yleensä mutta saarielämässä erityisesti hyvät aikomukset hukkuvat usein äkillisesti muuttuviin olosuhteisiin. Minun kirjoitusaikatauluni laittoi uusiksi silakkasaalis.

Minä ja vaimoni Ulla laskimme viikko sitten tyyneen veteen ainokaisen hailiverkkomme. Ennalta ajattelin, että kohtuullinen saalis on nyt todennäköinen. Suurta en osannut odottaa, sillä aiemmin sellainen on yleensä tullut tuulen yltyessä tai vaihtaessa suuntaa. Nyt meri oli poikkeuksellisen tyyni läpi yön.

Jotain kertoi verkon toisen merkkilipun painuminen veden pinnan tasolle. Olin jättänyt laiskuuttani verkon toisen pään lippukohon kannettavaksi. Säälittävä virhe. Siitä ei onneksi tyynellä ilmalla koitunut mitään lisämurheita. Mutta lähes yhtenä hailimattona merestä nouseva verkko sellaisia povasi.

Arviolta 40-50 kilon kertasaalis oli samanaikaisesti jonkinlainen onnenpotku ja onnettomuus. Tiedossa oli työntäyteinen päivä, jotta edes osa saalista saadaan pelastettua ruoaksi. Ilman Elinan ja Markun naapuriapua olisimme olleet todellisessa pulassa.

Myöhemmin tuli mieleen, että Kuutsalon hailin harrastepyytäjien ja silakanystävien yhteinen some-ryhmä voisi olla hyvä apu. Jos saa itselleen liian ison saaliin, voisi panna esimerkiksi Facebookiin tiedon tarjolla olevista kaloista. Kun itse ahertaa ison saaliin kanssa, ei ennätä ryhtyä soittelemaan ja kaloja kuskailemaan.

Tänä syksynä ei tarvitse enää hailiverkkoa vedessä uittaa. Sen verran onnistuimme haileja käsittelemään säilyviksi.

Ehkä siis pääsen jatkamaan näitä kirjoituksia muista saarielämän syksyisistä ja talvisista ilmiöistä. Näillä riveillä yritän sanoin ja ehkä kuvin havainnoida sään ja luonnon vuodenkiertoa osa-aikasaarelaisen silmin. Kurkistelen myös Kuutsalon saariyhteisön kiehtovaan historiaan ja nykypäivään. Kirjoitukset ilmestyvät säännöllisen epäsäännöllisesti kerran, pari kuukaudessa.

Olen pitänyt julkisesta kirjoittamisesta taukoa lähes viiden vuoden ajan. Sitä ennen elätin itseni toimittajana lähes 40 vuotta.

25 vuotta olen elänyt osa-aikasaarelaisena, aluksi työn takia harvemmin, nyt eläkeläisenä enemmän, kuitenkin aina ympärivuotisesti. Jotain olen jo saarielämästä meren keskellä oppinut, vaikka lapsuuteni ja nuoruuteni kasvoin suurten sisäjärvien rannoilla.

Tarkkailupaikkani on Vassaari Kuutsalon Suurkylän itäpuolella. Tähyilen merelle saaren pohjoisrannan korkeiden kallioiden päältä. Merta riittää silmiin aina Haminaan asti. Sen sataman valot ovat syys- ja talvi-iltojemme majakka. Kenellä avaa merta on, tuntee tuulenkin. Siitä toisen kerran.

Seppo Häkkinen

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva kotkalainen toimittaja ja Kuutsalon Vassaaren osa-aika-asukas.